Älä anna köyhälle kalaa vaan opeta hänet kalastamaan 🇵🇪

Älä anna köyhälle kalaa vaan opeta hänet kalastamaan. Olen aina pitänyt kyseistä sanontaa varsin viisaana ja hienona, mutta sen todellinen merkitys valkeni minulle oikeastaan vasta silloin, kun asuin Perussa. Meksikossakin toki on köyhyyttä ja kurjuutta, mutta siellä jouduin näkemään sitä hyvin paljon vähemmän, sillä asuin lääkäriperheessä hyvällä alueella ja minusta pidettiin jatkuvasti niin hyvää huolta ettei moista tarvinnut edes oikein miettiä. Toki olin vasta 18-vuotias, eivätkä silmäni olleet jälkeenpäin ajateltuna vielä kovin auki. Tai sanotaanko että otin vastaan sen mitä pystyin. Sen verran mitä 18-vuotias voi ymmärtää.

Perussa köyhyys oli kuitenkin paljon lähempänä. Peru on yksi Etelä-Amerikan köyhimpiä valtioita (edelle menevät mm. Ecuador, Bolivia ja Paraguay), ja köyhyys näkyy ihan kaikkialla. Toki Limassa on rikkaiden ihmisten alueita joille ei köyhillä ole pääsyä, mutta köyhyys paistaa silti kaikesta läpi. Varsinkin Liman ulkopuolelle lähtiessä näkee paljon sellaista, mikä vetää ihan hiljaiseksi. En ole mikään sellainen tyyppi joka kulkee rastat tanassa ympäriinsä pelastamassa mitä milloinkin, mutta en minäkään mielelläni katsele pikkulasten paleltuneita varpaita ja sormia, suusta tippuvia hampaita tai kuule heidän sanovan, etteivät he ole koskaan uskaltaneet edes toivoa pääsevänsä kouluun.

Tällaiset ongelmat ovat monimutkaisia ja niitä on vaikea lähestyä. Sitä toivoisi että voisi olla jotenkin avuksi, kuitenkin niin ettei tekisi kenestäkään riippuvaista itsestään tai että välissä olisi mitään valtavia vähintäänkin kyseenalaisia ”avustus”järjestöjä. Kehitys- ja ruoka-avun pumppaaminen joihinkin maihin niin, ettei paikallisväestö enää kykene itse mihinkään on mielestäni kaikin puolin edesvastuutonta ja typerää. Sen sijaan jos jollekin annetaan eväät pystyä selviämään itse ja keksimään omia ratkaisuja tilanteiden selvittämiseksi, eikä niitä osata tai haluta riippuvaisuuden takia hyödyntää, niin se on kyllä sitten jo oma vika ja kurja olo itse aiheutettua. Ei kenenkään tulisi olettaa, että joku muu aina tulee ja huolehtii ruokaa pöytään, tai kylälle kaivon, tai mitä nyt ikinä.

Perun kaltaisessa maassa on onneksi aika helppo valita paikallinen tuote, ostaa leipä naapurikorttelin leipurilta, kasvikset läheiseltä markkinakujalta ja muu tarvittava kulmakioskista. Pieniä tekojahan ne ovat, mutta ihan yhtä lailla tärkeitä.

Muutama vuosi sitten löysin Kiva-lainat. Ja Kiva on kiva. Olen kirjoittanut siitä pariin otteeseen ennenkin, mutta siitä on jo sen verran reilusti aikaa, että virkistetään muistia:

Kiva-laina annetaan yksityishenkilölle, jonka voi valita itse valtavasta tietokannasta. Tietokannassa on kuvat ja esittelyt lainanhakijoista, ja siellä myös kerrotaan mihin tarpeeseen lainaa haetaan. Kiva-laina on mikrolaina, yleensä 25 dollarin suuruinen ja se tähtää kohteen kestävään toimeentuloon. 25 dollaria tuskin horjuttaa kovin monen suomalaisen taloutta, mutta monelle kehitysmaan ihmiselle se voi olla koko kuukauden (tai useamman) toimeentuloon riittävä summa rahaa. Kiva-laina on nimensä mukaisesti laina, eli lainan saaja palauttaa sen oman maksuaikataulunsa mukaisesti takaisin. Kun kiva-laina on palautunut kiva-tilille, voi sen joko lunastaa takaisin itselleen tai laittaa eteenpäin seuraavalle avustuskohteelle.

Minä olen tähän mennessä avustanut Meksikolaista tortillanpaistajaa Maricelaa, sekä perulaisia kaakaonviljelijöitä Lauroa ja Dionociota. Kaksi jälkimmäistä olen valinnut Ayacuchon alueelta, koska se on yksi Perun köyhimmistä ja kärsineimmistä alueista. Jos sendero luminoson (suomeksi loistava polku ja englanniksi snihing path) terrorismi sanoo jotain, niin Ayacucho on se paikka joka siitä on aikanaan kärsinyt eniten. Olen kirjoittanut aiheesta postauksen, jonka voi käydä lukemassa tästä.

Mutta tosiaan. Jos teitä kiinnostaa sijoittaa 25 dollaria jonkun ihmisen parempaan tulevaisuuteen, niin kivaan voi tutustua ja liittyä tästä. :)

Postauksen kuvat olen ottanut Perun kansallisessa terrorismimuseossa vuonna 2012.