Kahdeksan vuotta sitten näihin aikoihin odotin malttamattomana muutaman kuukauden päässä häämöttävää vaihto-oppilasvuottani Meksikossa. Olin suuren seikkailuni alkaessa juuri täyttänyt 18 vuotta, ja siten ainakin omasta mielestäni aivan hirmuisen aikuinen ja valmis valloittamaan vaatimattomasti vaikka koko maailman. Espanjaa osaamattoman ujopiimän lähettäminen yksin matkalle kohti meksikolaista pikkukylää vastasi todellisuudessa kuvainnollista molskahdusta suoraan uima-altaan syvään päätyyn – ainoa vaihtoehto oli alkaa uimaan. Se siitä maailmanvalloituksesta.
Espanjan kieli toki tarttui käynnistysvaikeuksien jälkeen nopeasti ja Suomeen palattuani itkin kuukausikaupalla ikävääni takaisin, mutta sitä ei käy kieltäminen, etteikö alku Meksikossa olisi ollut suomalaispumpulissa eläneelle melkoinen järkytys sekä hyvässä että pahassa. Sellaisen järkytyksen soisi kohtaavan vaikka kaikkia tämän maan nuoria, sillä perspektiivin hakeminen kauempaa on usein hyvinkin hyödyllistä, varsinkin jos on joskus vaikea nähdä niitä asioita jotka ovat kaikkein lähimpänä.
Ehkä osa nuorison tukemiseen käytettävistä valtion euroista pitäisikin käyttää systemaattiseen tulevaisuuden toivojen lähettämiseen vuodeksi ulkomaille? Sillä on nääs kovin huikea vaikutus ihan kenen tahansa itsetuntoon kun huomaa pärjäävänsä maailmassa ihan itse, puhumattakaan tietysti ulkomailla karttuvasta kielitaidosta, josta tuskin kukaan keksii pahaa sanottavaa. Kulttuurien tuntemus sekä kansainvälinen verkostoituminen lienevät myös yleisesti tavoiteltavia ns. hyviä ominaisuuksia.
Siispä kaikki vanhemmat: lähettäkää lapsenne maailmaa katsomaan! Pärjäävät kyllä, mokomat, siinäkin tapauksessa, että näyttävät päällepäin aivan täysin vauveliineilta, kuten allekirjoittanut näyttää noihin aikoihin ainakin näiden kuvien perusteella näyttäneen:
