Toisena Uzbekistanin päivänä oli vuorossa kierros maan ehkä toiseksi tunnetuimmassa kaupugissa, Buharassa. Samarkandin ohella se oli toinen merkittävä silkkitien etappi Uzbekistanin alueella. Kamelikaravaanin matka näiden kahden kaupungin välillä kesti noin kuusi päivää, autolla siihen kuluu neljä tuntia, ja junalla kaksi ja puoli.
Kaupunkia kuvaillaan usein valtavaksi ulkoilmamuseoksi, jossa on helppoa ja vaivatonta vaellella nähtävyydeltä toiselle – historiallisesti merkittäviä rakennuksia on pelkästään vanhan keskustan alueella liki 150, joten nähtävää riittää. UNESCO on listannut maailmanperintökohteiden listalle vaatimattomasti koko historiallisen keskustan.
Ja siinä missä Samarkandissa joutuu usein turvautumaan autokyytiin, ovat Buharassa välimatkat kuitenkin useimmiten tarpeeksi lyhyitä käveltäviksi. Buhara on kohde, jota kenenkään Uzbekistanissa vierailevan ei tulisi sivuuttaa.
Moskeija, jota käytettiin biljardisalina
Omaksi suosikkinähtävyydekseni Buharassa muodostui 1700-luvun alkupuolella rakennettu Bolo Hauzin (tai Bolo-Khauzin) moskeija, jota kutsutaan myös neljänkymmenen pilarin moskeijaksi – moskeijan 20 pilaria näet heijastuvat rakennuksen edustalla sijaitsevan vesialtaan pinnasta.
Entisaikoina tässä vesialtaassa puhdistauduttiin ennen rukoilemista, mutta nykyisin vesi on niin likaista, että paikallisten mukaan tähän veteen kastautuva henkilö mitä luultavimmin kuolee – ainakin, jos ei ehdi ajoissa sairaalaan.
Toisaalta monet taudit elivät tässä altaassa jo niinä aikoina, kun sen vettä käytettiin aavikon keskelle rakennetussa kaupungissa juomavetenä. Buharalaiset ovat kamppailleet juomaveteen liittyvän ongelman kanssa oikeastaan niin kauan kuin kaupunki on ollut olemassa – tälläkin hetkellä, sillä alueen neljästä pohjavesialtaasta suurin on kuivunut kokonaan, toinen tyhjenee ”hetkenä minä hyvänsä”, eivätkä kaksi jäljelle jäävää mitenkään riitä koko kaupungin tarpeisiin, ja kuivuvat ennen pitkää nekin.
Toistaiseksi ratkaisua tähän ongelmaan ei ole vielä keksitty, joten tässä saattaisi olla jollekin suomalaiselle pohjavesi-insinöörille mahdollisuus käydä tienaamassa hieman mainetta ja mammonaa.
Bolo Hauz on edelleen toiminnassa oleva perjantaimoskeija. Periaatteessa jokaisen aikuisen muslimimiehen velvollisuus on osallistua perjantain yhteisrukoukseen, mutten tiedä uzbekistanilaisten omistautumisen astetta tässä asiassa, sillä kaikenlaisia erityisvapauksia on otettu luovasti aika monella saralla.
No, joka tapauksessa on kiva, että Uzbekistanissa naiset saavat vapaasti kulkea moskeijoissa ilman sen kummempia pukukoodeja, ja tämä olikin ensimmäinen moskeija, johon olen koskaan mennyt sisälle asti.
Tapasimme myös moskeijan imaamin, joka on toiminut tehtävässään vuosikymmenet, joskaan ei keskeytymättömästi: neuvostoaikana hän vietti 20 vuotta vankilassa, ja tänä aikana moskeijaa käytettiin biljardisalina.
Uzbekistanin itsenäistymisen yhteydessä biljardisali palautettiin moskeijaksi. Myös imaami vapautettiin vankilasta, ja hän jatkoi välittömästi tehtävissään kuin ei olisi poissa ollutkaan.
Bolo Hauzia ei useinkaan listata Buharan merkittävimpien nähtävyyksien luetteloihin, eikä sitä mainita edes UNESCOn Buharan kuvauksessa. Kuitenkin se oli minusta hienointa, mitä Buharassa näimme.
Arkin linnoitus
Arkin linnoitus sijaitsee aivan Bolo Hauzin vieressä, ja sen rakentamiseen liittyy riipivän rakkauden tarina: köyhä poika rakastui rikkaaseen tyttöön, jonka isä ei suostunut avioliittoon, ellei poika rakentaisi mahdottomalta kuulostavan toimeksiannon perusteella palatsia, mutta rakastunut poikapa rakensi. Noin lyhyesti selitettynä.
Todellisuudessa 3,9 hehtaarin kokoisen, 400-luvulta peräisin olevan linnoituksen rakensivat tietenkin orjat. Linnoitukseen on toki rakennettu paljon lisäosia myös tämän jälkeen, ja monet sen osat ovat tuhoutuneet ja sittemmin rakennettu aina uudelleen, joten alkuperäisestä Arkista on jäljellä lopulta melko vähän.
Linnoitukseen tutustuakseen tarvitsisi melkein yhden kokonaisen, tai ainakin puolikkaan päivän. Meillä oli liian kiire seuraavaan paikkaan, joten tutustuminen jäi varsin pintapuoliseksi. Sen verran ehdimme kuitenkin oppia, että tuossa pääsisäänkäynnin oikealla puolella hämärästi näkyvällä terassilla hallitsijat istuivat seuraamassa julkisia teloituksia.
Ismail Samanin Mausoleum
Buharan vanhin alkuperäisessä kunnossaan pystyssä seisova rakennus on Ismail Samanin mausoleumi, joka on rakennettu 800-900-lukujen taitteessa. Samalla se on myös koko Keski-Aasian vanhin islamilaisen arkkitehtuurin mukaisesti rakennettu rakennus, jonka Tšingis-kaani olisi ilman muuta tuhonnut, jos olisi sen löytänyt – tarinan mukaan mausoleumi oli kuitenkin juuri sopivasti hautautunut mutaan.
Rakennuksen seinistä löytyy paljon myös muinaisuskontojen symboliikkaa, kuten pyöreitä muotoja (aurinko, tärkeä jumalhahmo paikalliselle väestölle ennen kuin Allahista tuli puhetta). Katon rajaan on jätetty aukkoja, joista mausoleumiin haudatun henkilön sielu pääsee jatkamaan matkaa kohti paratiisia.
Po-i-Kalyan
Buharan tärkeimpänä nähtävyytenä pidetään Po-i-Kalyanin kompleksia, johon kuuluu moskeija, madrasa, sekä kaikkialle kaupunkiin näkyvä minareetti (Minâra-i Kalân). 48 metriä korkea minareetti valmistui 1100-luvulla, ja oli siihen aikaan maailman korkein vapaasti seisova torni. Minareettia kutsuttiin myös nimellä kuoleman torni, sillä sen huipulta tiputettiin rikollisia kuolemaan.
Kuulemma Tšingis-kaani säilytti minareetin, sillä katsellessaan sitä putosi häneltä hattu päästä. Kaiken muun sen ympäriltä hän kuitenkin määräsi tuhottavaksi.
Kalyan moskeija, sekä Mir-i Arabin madrasa rakennettiin 1500-luvulla. Moskeija ei enää ole aktiivikäytössä, mutta madrasa toimii edelleen.
Buhara on ollut tärkeä kaupankäynnin keskus jo silkkitien ajoilta lähtien. Paikallisoppaan mukaan mahdolliset tuliaisostokset kannattaa tehdä nimenomaan Buharassa, sillä muissa kaupungeissa on paitsi korkeammat hinnat, myös vähemmän tarjontaa. Buharasta voi ostaa mm. aitoja silkkihuiveja parhaimmillaan kymmenellä dollarilla. Itse olin tylsä, ja roudasin kotiin vain yhden hassun hatun.
Uzbekistanilaiset rakastavat folklore-esityksiä, ja meitäkin tietysti roudattiin näitä esityksiä katsomaan. Tämä Buharassa nähty oli näistä paras, myös miljöönsä puolesta. Katsojille tarjoillaan ruokaa, kirsikkamehua, olutta, sekä tietenkin vodkaa.
Venäjän keisarikunta valloitti Buharan 1800-luvun puolivälissä, ja teki siitä vasallivaltion. Venäjän vallankumouksen jälkeen kaupungista tuli Buharan kansantasavallan pääkaupunki, joka lakkautettiin, kun Buhara liitettiin osaksi Uzbekistanin neuvostotasavaltaa.
Neuvostoarkkitehtuuria ei silti juurikaan historiallisen keskustan alueelta löydy, yhtä melko räikeää poikkeusta lukuunottamatta: tässä ihastuttavassa tornissa toimi aikanaan jäätelöbaari. Torni sijaitsee luontevasti Bolo Hauzin moskeijan, sekä Arkin linnoituksen välissä.
Aivan kammottavan ruma häkkyrä, kyllä, ja täysin ympäristöönsä sopimaton. Kuitenkin uzbekistanilaiset ovat päättäneet säilyttää sen osana maansa historiaa.
Tutustumismatkan Uzbekistaniin tarjosivat Sahro Travels, Traveller-matkatoimisto sekä Turkish Airlines
Käy tykkäämässä La Vida Locan Facebook-sivusta, niin saat uudet päivitykset suoraan uutisvirtaasi. Seuraa seikkailuja myös Twitterissä (@sarrrrba) ja Instagramissa (@vidalocasari)! Voit myös tilata uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi tästä.