Työkaveri kysyi tänään, että mikä minua sinne lattareihin niin paljon vetää. Kysymys oli siinä mielessä hauska, etten osannut suorilta käsin siihen oikein vastata: minun rakkauteni Latinalaista Amerikkaa kohtaa on ollut minulle itsestäänselvä juttu jo niin kauan, etten ole tullut ajatelleeksi perimmäisiä syitä siihen miksi se tuntuu minulle niin täydelliseltä ympäristöltä.

Päivän aikana vastaus kuitenkin piirtyi mieleeni, ja tulin todenneeksi että hyvin painavia syitä ovat ainakin nämä:

Kulttuuri

Kulttuuri on toki erittäin laaja käsite, mutta viittaan tällä ihan kaikkiin niihin kulttuurin ala-lajeihin jotka ensimmäisenä mieleen tulevat kulttuuria pohdittaessa: alkuperäiskansojen säilyneet perinteet, historialliset löydöt ja paikat, juhlat, perinteet, perhekeskeisyys ja lupa olla aina pikkuisen myöhässä.

Ylitsevuotava perhekeskeisyyden ihailuni on muuten jännä juttu, sillä se on asia joka oli minulle erityisen vaikea silloin, kun ensimmäistä kertaa taitoin matkaa Meksikon kamaralla. Host-perheeni oletti minun suhtautuvan heihin samalla tavalla kuin koko ikänsä perhekeskeisessä kulttuurissa asuneet ja eläneet suhtautuivat omiin vanhempiinsa, eikä sellainen oikein sattunut 18-vuotiaan suomalaistytön ajatusmaailmaan. Miten minä olisin voinut välittömästi pitää minulle vieraita ihmisiä perheenäni? Tietysti lopulta aloinkin pitää, ja siinä samalla se perhekeskeisyyskin sitten tarttui.

Ihmiset

Lattarit ovat yleensä aika huolettomia, hymyileväisiä ja nauravaisia. Hyvistä asioista iloitaan, ja huonoista asioista päästään yli. Masentuneita ihmisiä on hyvin vähän, vaikka toki lattareihin mahtuu paljon myös kurjuutta, joka heijastuu luonnollisestikin ihmisiin. Joskus on turhauttavaa yrittää luovia ongelmitta suomalaisen suorasukaisen mutkattomuuden, ja latinalaisamerikkalaisittain tyypilliselle kiertelyn, kaartelun ja valkoisten valheiden välimaastossa.

”Kaikki hoituu”-asenne

Lattareissa mikään ei toimi, mutta kaikki hoituu. Suomessa kaikki toimii, mutta mikään ei hoidu.

Kieli

Onko olemassa mitään kauniimpaa, soinnukkaampaa, paremmin rakkauslauluihin sopivampaa ja kaikin puolin täydellisempää kieltä kuin ihana, ihana, ihana espanja? Lattariaksenttia ei voita mitään, eikä sitä miten paljon helpompi monista asioista on puhua espanjaksi kuin vaikka nyt suomeksi. Espanja taipuu runon muotoon äärettömän helposti, se on käsittämättömän rikas, monivivahteinen ja kaiken lisäksi vielä aika helppo. Suurempia kommervenkkejä ei kielestä juuri löydy, ja suurimmaksi haasteeksi nouseekin hallita tarpeeksi paljon sanastoa, sekä lutviminen eri maiden välisten murre-erojen välillä.

Musiikki

Minä en kuuntele oikeastaan mitään muuta kuin espanjankielistä musiikkia. Rakastan lyriikoita, ja kuten aiemmin totesin: ei ole kauniimpaa kieltä kuin espanja. Tämä yhdistelmä ei vain voi mennä pieleen. Rakastan lattarimusiikkia enemmän kuin monia muita asioita maailmassa. Elämä olisi varsin kurjaa ilman sitä. Korvassani kuulostavat ihanilta niin bachatat kuin salsatkin, latinopopit, sambat, tangot, reggaetonit ja reggaet.

Ruoka

Vaikka suomalaista ruokaa ei voitakaan mikään, niin kyllä ne latinotkin keittotaidon taitavat. Parasta snägäriruokaa ikinä olen syönyt ehdottomasti Meksikossa, kun taas kalaherkkujen laitossa voittajana maaliin juoksee reilulla etumatkalla El Perú. Liharuokien ykkösmaa on tietysti tähän mennessä Brasilia, mutta edelleen odottelen että pääsen Argentiinaan harrastamaan laaduntarkkailua. Etelä-Amerikkalaiset viinit eivät ehkä ihan pärjää Australialaisille ja Etelä-Afrikkalaisille serkuilleen, mutta ei niissä mitään erityistä vikaakaan ole. Ja hei, tequila.

Näistä, sekä näiden lisäksi hyvin monesta pienestä asiasta on minun latinorakkauteni muovattu. Kirjoitin tätä postausta niin antaumuksella että unohdin jopa katsoa suuresti ihailemani kotimaisen laatusarjan nimeltä salkkarit. Ehkä selviän tästä, just ja just. >;) Ja kertokaa hei, että mikä teidät on saanut rakastumaan johonkin tiettyyn paikkaan niin, että sydän lyö nopeammin jo pelkästä ajatuksesta?