X

Galdhøpiggen – Pohjois-Euroopan huipulla 🇳🇴

Kuinka moni teistä on joskus kiivennyt vuorelle? Minun aikaisemmat vuorikokemukseni ovat niin Meksikossa kuin Perussakin kaikki olleet tähän viimeisimpään verrattuna lempeitä, leppoisia ja helppojakin. Mutta voi jospa vain olisin arvannut mihin nenäni työnsin, kun suostuin kiipeämään Norjan ja samalla koko Pohjois-Euroopan korkeimmalle vuorelle, Galdhøpiggenille!

En tiedä olisinko suostunut ollenkaan. Toisaalta kymmentuntisen vaelluksen tuska ja tutina ovat jo tiessään, ja jäljellä ovat vain lumiset kuvat ja tieto siitä, että jaksoi vaikka oli koko matkan varma, että sieltä vuorelta ei tultaisi koskaan elävänä takaisin.

Galdhøpiggen on Norjan ja Pohjois-Euroopan korkein vuori. Vuori sijaitsee Jotunheimenin vuoristoalueella Lomin kunnassa Opplandin läänissä. Vuoren huippu on 2 469 metriä merenpinnan yläpuolella.

Galdhøpiggen on katala vuori. Varsinkin jos sinne lähtiessään ei tiedä, että reitillä on sata kertaa enemmän lunta kuin etukäteen odotti, ja että kyseinen vaellus ei olekaan vain kiipeäminen vuoren juurelta sen huipulle, vaan sille varsinaiselle huipulle pääsemiseksi pitää ensin ylittää kaksi muuta huippua, eli matkan varrella tullaan myös jonkin verran alaspäin.

Mehän valitsimme J valitsi kunnianhimopäissään sen vaikeamman reittivariaation (Spiterstulenin kautta), eli pidemmän matkan ja jyrkemmän nousun. Toinen reittivaihtoehto (Juvasshytta) kulkee jäätikön yli, jolloin varsinaista kiipeämistä tulee paljon vähemmän. Jäätikölle tarvitsee kuitenkin oppaan, ja jäätiköllähän oli tuossa vaiheessa jo käytykin.

Tein tällaisen havainnollistavan kuvan siitä millainen nousuprofiili vuorella on:

Vaikka sivuttaissuunnassa matka on vain 5 kilometriä, tulee nousujen ja laskujen myötä vaelluksen pituudeksi n. 30km (edestakaisin). Nousua tuon 5 kilometrin aikana tulee 1363 metriä, kun lähtöpaikka sijaitsee 1106 metrissä. Svellnosilta noustessa psyykkasin itseni jaksamaan edessä häämöttävälle huipulle, tietämättä että varsinainen huippu oli vasta sen takana.

Keilhaustoppen näytti jo siinä vaiheessa olevan saavuttamattoman kaukana, ja olin ihan rikki niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pahin oli kuitenkin vasta edessä, kun Keilhaustoppenin päällä tajusimme, ettemme olleet vielä likimainkaan maalissa. Tässä kohtaa minun henkinen selkäni katkesi, ja taitoinkin lähes koko loppumatkan itkua tihrustaen ja mielessäni vannoen, että tämä olisi ehdottomasti minun viimeinen vuoreni ja vaellukseni.

Koko setti vei meiltä yhteensä 10 tuntia, joista 5 kipusimme ylös, 2 pidimme taukoja ja 3 lyllersimme alas (nyt siellä joku supervaeltaja nauraa ja miettii, että miten kukaan voi olla noin surkea!). Oli ihan selvää että suurin osa tuolle reitille lähtijöistä oli sellaisia, jotka vaeltavat oikeasti paljon. Sen näki niin varusteista kuin tahdistakin, ja siellä oli monia sellaisia jotka olivat selkeästi kuin sunnuntaikävelylle lähteneet.

MUTTA me kaksi rapakuntoista (minä enemmän kuin J, mutta käytetään nyt solidaarisuuden nimissä monikkoa) kyllä varmasti olimme päivän itsensä ylittäjät, kun jaksoimme niin hataralla kokemuspohjalla nousta ylös asti. J olisi tosin varmasti hoidellut vuoren paljon nopeammassa aikataulussa yksinään, mutta näissä hommissa meidän harrastelijoiden kohdalla onkin minusta tärkeämpää päästä perille kuin päästä sinne mahdollisimman nopeasti.

Vuoren ympäristössä lenteli paljon korppeja:

Huipulla on pieni kivistä rakennettu mökki, josta saa ostaa kahvia ja jotain pientä. Kamat lennätetään paikalle helikopterilla, ja hinnat ovat sen mukaiset. Kioskin pyörittäjä sulattelee kahvivettä lumesta, ja kaikki roskat pitää viedä itse alas. Suorastaan kunnioitettavaa taivaltaa tuonne joka päivä duuniin, vaikka tulisikin sitä helpompaa kautta. Turha puhua enää mistään työmatkapyöräilyistä….

Ihan hullu setti. Meillä oli kaiken lisäksi vielä mieletön tuuri, sillä saimme nauttia koko päivän hienosta auringonpaisteesta. Näkyvyys huipulta oli n. 100km verran, ja mm. Jostedalsbreenin jäätiköllekin (joka sijaitsi n. 70km päässä) näkyi oikein hyvin.

Virallisen luokituksen mukaan tämä vaellus oli tasoa helppo. Virallinen luokitus katsoo asiaa ennenkaikkea tekniseltä kantilta, eli tarvitseeko reitillä apuvälineitä ja onko siellä haastavia kohtia noin muuten. Spiterstulenin, eli meidän lähtöpaikassa sijaitsevan vaelluskeskuksen luokituksen mukaan vaellus oli mallia difficult.

Minun luokitukseni mukaan se oli hirmuinen, ja J:n mukaan ”rapakuntoiselle (vähän) rankka”. Totuus lienee jonkunlainen näiden kaikkien arvioiden summa.

Galdhøpiggen – Pohjois-Euroopan huipulla 🇳🇴 was last modified: 20 kesäkuun, 2019 by Sari Venäläinen

Kommentit (16)

  • Nyt jälkikäteen on harmittanut ettei käyty Nepalissa trekkaamassa mutta onneks noita vuoria löytyy täältä pohjoisestakin! Ja jostainhan sen pitää alottaa! Paloheinän jätemäelle kapuaminen on mulle jo aikamoinen ponnistus.. :D

    Mut on kyllä upeat maisemat, pakko päästä kyllä jossain vaiheessa itsekin vähän valloittamaan vuoria. Pienemmätkin riittää alkuun :)

    • J:n mielestä me aletaan nyt harjoituksen vuoksi kiipeilemään tuonne Kokonniemen päälle painot selässä... :D Mä en ole erityisen innoissani ajatuksesta :D

      Ja pienemmistä kannattaakin aloittaa, eihän sitä tiedä että millaisia piileviä polvivammoja sitä kantaa mukanaan ja mitäs jos ei vaikka edes tykkää koko touhusta.... :D

  • Kylläpäs sain nauraa! Kiitos tästä kirjoituksesta; sai mut hyvälle mielelle ja saipa myöskin kiinnostuksen heräämään vuorivaellusta kohti (jos säkin tavan tallaajana pystyt niin miksen mäkin pystyisi?). Tuli myös mieleen pari sanaa vanhalta kunnon Vicentelta: "Tambien me dijo un arriero que no hay que llegar primero pero hay que saber llegar"! Niinhän se on.

    • Ahhh ihana Vicente, ja aina niin oikeassa! <3

      Joo, kyllä tuohon näköjään pystyy ihan tavallinen ihminenkin, mutta otti oikeasti ihan tosi tosi tosi koville mullakin :D Kannattaa silti kokeilla! Mä olen aiemmin vaeltanut pääosin helpoissa maastoissa, ja tämän jälkeen rankin setti on ollut kahdeksantuntinen vaellus Amazonin sademetsässä. Siinä ei varsinaisesti ollut paljoa nousuja, mutta kuuma ilma ja käsittämätön kosteus tekivät siitä tosi hurjan. :D

  • Ainakin on hienot maisemat! En tiedä olisko musta moiseen nousuun, vaikka vaellettua on toki tullut koko nuoruus. Tuollaista nousua noissa olosuhteissa en ole kyllä kokenut :)

    • Mä en voi edes sanoin kuvailla miten rankalta tuo tuntui :D Mutta en kyllä olekaan mikään kestävyysurheilija. :) Olosuhteet oli myös jännät, ja ONNEKSI tuli valittua vaelluskengistä ne korkeavartiset versiot, koska sitä lunta tosiaankin oli ihan valtavasti :D

  • Mahtavia kuvia ja mukava kirjoitus! Tuonne olisi itsellänikin tarkoitus lähteä. Uteliaisuuttani kyselen miten tuonne tunturiasemalle pääsee, autolla vai? Olitteko itse siellä yötä? Kuinka tuore kirjoituksesi on, eli oliko heinäkuussa noinkin paljon lunta siellä? Entäs lämpötilat? Näytät ainakin hyvin pukeutuneen, pisti miettimään joudunko itsekin alkaa ostelemaan kunnon varusteita.

    • Moikka! Kannattaa sinne mennä, hieno paikka. :) Molemmille lähtöpaikoille pääsee autolla, ja tosiaan toi Spiterstulen on se josta on pitempi matka, mutta jossa ei tarvita mitään apuvälineitä eikä opasta. Juvashyttan kautta pääsee helpommalla, mutta osa matkasta taitetaan jäätikön kautta jäätikköoppaan kanssa ja tarvitaan jäätikkövarusteita.

      Juttu ja kuvat ovat tosiaan heinäkuulta, ja juuri tuon verran siellä oli silloin lunta. :D Esim sitten elokuussa on jo varmaan vähemmän, kun osa sulaa vielä silloin. Jostain 1800m ylöspäin lunta oli koko ajan, ja on ympäri vuoden. Siitä alaspäin vaihtelevasti. Korkeavartiset vaelluskengät ovat siis aika ehdoton juttu.

      Tuonne lähtiessä haastavaa on juurikin pukeutuminen, sillä lähtöpaikassa on parhaimmillaan järkyttävän kuuma (kuten meillä auringonpaisteessa!) ja lämpötila vielä vähintäänkin plussan puolella. Sitten jossain vaiheessa tuuli käy kovaksi, ja huipulla on sitten pakkasta. Minulla ei itse asiassa lopulta ollut mitenkään ERITYISEN paljon vaatteita päällä ja mukana:

      Jalassa: pehmustetut vaellussukat ja korkeavartiset vaelluskengät, tekniset pitkät kalsarit, sekä päällä housuina tuulen ja veden pitävät housut (joissa oli tuuletusaukot sivuilla, niitä pidin auki johonkin puoleenväliin saakka). Nuo riittivät täydellisesti.

      Muuta: tekninen aluspaita (pitkähihainen), jota pidin pelkästään koko alkutaipaleen. Sitten siinä tuulisen kohdan alkaessa vedin päälle takin, joka on niinikään tuulen ja sateen pitävä, mutta ilman mitään toppauksia. Sitten pakkasen alkaessa laitoin vielä sinne alle fleecetakin, ja tämäkin määrä oli oikein riittävä.

      Sitten oli tietysti vielä pipo ja hanskat. :) Kaikkien varusteiden osalta tärkeää on, että ne ovat windstopper-kangasta ja kestävät vettä oikeasti (ei siis vain "vettä hylkivä"). Takin ja housujen kannattaa olla sellaiset, joissa on teipatut saumat ja vetoketjut. Oma tekninen alusasusettini on Helly Hansenin, ostettu stadiumilta.

      • Kiitoksia paljon pikaisesta vastauksesta ja vinkeistä! :) kavereiden kanssa muutama kuukausi sitten valloitettiin Ruotsin korkein vuori, Kebnekaise. Siellä pärjäsi vielä ihan aloittelijavarusteissa ja oli muutenkin oikein hyvä ensikokemus. Sai perusasiat kuntoon vastaavanlaisesta vaelluksesta. Pikkuhiljaa pahempia haasteita kohti, katotaan nyt lähetäänkö loppupeleissä Norjaan vai onko rahaa lähteä vähä jo kauemmaksi :) Mitä vuoria olet valloittanut Meksikossa ja Perussa?

        • J täällä kommentoi, että Kebne on tuota Galdhøpiggeniä vaativampi vuori! Eli jos se onnistui hyvin, niin tuon ei pitäisi tuottaa ongelmia. :D

          Melkein hävettää tunnustaa, mutta mulla ei ole juurikaan mitään muistikuvia niiden vuorien nimistä joille olen joutunut kapuamaan lattareissa. :D :D :D Mua ei silloin olisi voinut vähempää moinen kiinnostaa, joten en ole koskaan kirjannut ylös niiden vuorien (ne eivät oikeasti ole koskaan olleet näin korkeita kuin tämä) nimiä tai mitään statistiikkaa niistä. Ne vaellukset ovat olleet sellaisia "välttämätön paha"-tyyppisiä koulun yms. retkillä tehtyjä vaelluksia. Vähän harmi näin jälkeenpäin, mutta silloin en tosiaan pitänyt niitä suorituksia "juuri minään". :)

  • hei! ensi kesänä olisi tarkoitus lähteä tuonne kiipeämään, tarkoituksena saada kokemusta Mt Blancin valloitusta varten, jonka on määrä tapahtua parin vuoden päästä :) haluaisin udella sulta että mihin aikaan kävitte tuolla? En ihan sokeasti uskalla tuohon blogin päiväykseen luottaa, kun itsekin joskus kirjoittelen blogeja jopa viikkoja reissujeni jälkeen! Sitten vielä se, että miten tuo lähtöpaikka. Ajoitte kaiketi autoilla sinne tunturimajalle, josta sitten lähditte taialtamaan. Olitteko missä yötä, millaisia palveluja tunturimajalla oli, olisiko mahdollista ajatella majoittuvansa teltassa tunturimajan kupeessa tai jopa reitin varrella? Oliko matkan varrella huipulle tunturipuroja, josta saitte tankattua vettä?

    Toivottavasti tämän viestin täältä näet luettavaksesi, kiitoksia jo etukäteen vastauksesta :) tapana yleensä kysellä suoraan ihmisiltä kokemuksista, sen sijaan että lukisi ne kylminä faktoina jostain epämääräiseltä sivustolta.

    • Moi! Anteeksi kun vastaus tulee näin hirveän myöhään, joku mättää blogin kommenttien sähköposti-ilmoituksissa.. :)

      Oltiin tuolla heinäkuun puolivälissä. Ajettiin tosiaan autolla Spiterstulenille, josta lähdettiin matkaan. Ei yövytty tuolla ollenkaan, vaan käytiin huipulla ja tultiin alas, jonka jälkeen ajettiin jo seuraavaan paikkaan. Taisi kuitenkin olla aika laajasti kaikenlaisia palveluja, oli aika iso leirintäalue ja muuta. Mitään puroja ei matkan varrella ollut ollenkaan.. Matkalla oli lähinnä kiviä ja lunta. :)

      Toivottavasti tulet vielä tarkistamaan onko tähän vastattu! Harmi että huomasin tämän näin myöhään..

      • Hei! Tulinpas nyt vielä tänne pyörimään ja viimeisiä tietopaketteja lukemaan :) kahden viikon päästä reissuun valloittamaan Galdhöpiggeniä! Seuraavakin reissu on jo tiedossa tuossa parin vuoden päässä, lähdemme Kilimanjarolle :) kiitoksia vastauksestasi!

  • Vähänkö mie nauroin! Tosiaankin hiukan samoja elementtejä tässä postauksessa kuin taannoisessa postauksessani päiväretkeltä Kumputunturiin (jonne nouseminen ei taida olla likimainkaan samoissa sfääreissä kuin Galdhöpiggenille!) Mie vähän kuvittelen, että tuo eka huippukin saattaisi riittää meille, vaikka tuo intohimoinen seikkailija varmaan haluaiskin uhmata kuntoa ja huippuja ihan tuonne ylös asti. Taidampa ottaa selvää tuosta jäätikön kautta menevästä reitistä. Itku saattaa tulla joka tapauksessa, mulle kaikki on rankkaa :D

    • Haha :D ! Eka huippu on iisi, mutta tokaa kohti kivutessa tuntui jo tosi pahalta. Kolmannelle sitten itku silmässä :D Mutta joo, kyllä sinne ylös asti kannattaa taistella jos vain mahdollista, mutta kamalaa se on ;D

  • Juvasshyttanille ajellaan leppoisasti autolla ja sieltä kiipeäminen huipulle ei ollut kovinkaan raskas. Aamulla lähtee opastettu ryhmä jäätikölle jolla sherpat antoivat koulutuksen railoon putoamisen varalta (jäätikölle ei pääse yksin). Jäätikön ylittämisen jälkeen sai kiivetä omaan tahtiin huipulle. Mukana oli mm. lapsia ja todella huonosti varustautuneita aikuisia (lenkkarit+shortsit)

Samantyylisiä