Suomalaisessa Sooloilua-elokuvassa Kristiina Elstelän esittämä topakka Lea-mummo antaa ehkä universumin parhaimman neuvon koko maailman naisväelle:
Kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku.
(Katso elokuvan traileri tästä)
Matkabloggaajan versio tästä voisi olla ehdotus makumatkasta wieniläisiin konditorioihin. Niissä kakut ja leivokset ovat siinä määrin makeita ja kauniita, että oikein akuutissa tilanteessa toimii jo pelkkien kuvienkin katselu.
Esimerkiksi silloin, kun orastava ikä- ja urakriisi puskee voimalla päälle. Kyllä siinä kuulkaas on oikeasti jo katastrofin ainekset käsillä, kun olet kohta 27-vuotias etkä ole vieläkään kirjoittanut yhtään kirjaa! Sitä saattaa mm. löytää itsensä ajattelemasta, että ”täytyy nukkua vähemmän ja tehdä enemmän töitä”, vaikka kyllähän sen tietää miten siinä käy.
Mutta ne kakut. Taannoisella Wienin pääsiäispyrähdyksellämme poikkesimme kahdessa tunnetussa kakkulassa:
DEMEL
Näiden leivosten edessä heltyy sellainenkin kulinaristi, joka yleensä ravintoloissa haluaisi jälkiruoaksi tilata makean annoksen sijasta vielä yhden alkuruoan. Demel on yksi Wienin legendamaineisista konditorioista, ja sen herkut maistuvat niin makeilta, että nenää kipristää ja korvissa humisee – erityisesti sitruunaleivoksen kohdalla.
Silmät tahtoisivat ahmia enemmänkin, mutta oikeasti sokeristoppi tulee jo ensimmäisen kakun kohdalla. Aiemmista kokemuksista viisastuneina otimme ihan tavalliset kahvit, koska perinteisen wieniläisen kahvin valtava kermavaahtokasa maitokahvin päällä on yksinkertaisesti liikaa.
Demelin kahvilasta saa myös lounasta, ja syödessä voi seurailla lasiseinän takana hyöriviä leipureita työssään.
SACHER CAFÉ
Siinä missä Demel tuntuu arvokkaalta ja tyylikkäältä, on perinteinen Sacher-kakku Sacherin kahvilassa aikamoinen antikliimaksi. Itse kakku on ihan mallikelpoinen suoritus, mutta häviää silti Demelin herkuille 100-0. Kermaa on liian vähän, ja kakku on ilman sitä melko kuiva.
Eniten häiritsee kuitenkin tunnelma: ihmisiä pusketaan sisään kuin missä tahansa tehotuotantolinjastossa, eikä ovella jonottaminen tunnu vaivan arvoiselta. Asiakkaalle tulee tunne, että kakku täytyy syödä nopeasti, jotta ehtii seuraavien alta pois. Baaritiski on epäsiisti, ja henkilökunta säntäilee paikasta toiseen luoden ympärilleen kiireen tuntua. Kaikki on optimoitu mahdollisimman tehokkaaksi ja persoonattomaksi.
Toisaalta siinä missä sitä haluaa laulaa juoneensa viinii Wienissä, saattaa haluta myös sanoa syöneensä sacheria Sacherissa. Siinä mielessä mielenkiintoinen kokemus. Demelistä matkamuistoksi ostamamme sacher-kakku oli kuitenkin paljon tätä ”originellia” versiota mehukkaampi, ja olisi maistunut jopa ilman kermavaahtoa.
Jos sinulla on Wienissä aikaa vain yhdelle kakulle, syö se Demelissä!
Puuh. Kakkukuvat laskivat leposykkeen jo alle sadan, mutta luulenpa että paistan silti vielä sen pannukakun. Sitten aloitan taas yhden todennäköisesti kesken jäävän kirjan kirjoittamisen.
Mitenkäs teidän ikuisuusprojektit?
Kommentit (5)
Juuri tuon tehotuotantoruuhkan vuoksi en Sacherissa ole kakkuani syönyt. Ei tuntunut jonotuksen ja kiireen tunnun arvoiselta. Demelin sokeri narskuu hampaissa näin ruudunkin välityksellä, mutta melkein lohduttaakin. Ainakin se, ettei kerrostu vyötärölle. Mutta mä niiiiiin olisin myös herkutellut tuolla, jos olisin kahvilaan osunut. Ihana!
Kriisejä tulee ja menee. #ihmismieli on sellainen.
Kriiseissä ainut oikeasti hyvä puoli on se, että saa oikein luvan kanssa haaveilla kakuista ja leivoksista sekä lipitellä lohtuviiniä! ;--)
Annika: Niin on! Mä oon 33-v, enkä oo vieläkään kirjottanu kirjaa.
Samoilla kakkuapajilla olemme näemmä kierrelleet. Meillä taisi olla tuuria, kun näissä kummassakaan emme joutuneet jonottamaan. Cafe Centralissa, jota kävimme vaan katsomassa, olisikin sitten jo joutunut jonottamaan.
http://meriharakka.net/2016/04/28/wienin-kahvilat/
Ja se kirjakin on edelleen kirjoittamatta - vähän kyllä jo hahmoteltu ja parin luvun verran aloiteltukin jossain vaiheessa. Ehkä sitten eläkevuosina ...
Sacherissa pääsimme loppujen lopuksi tosi lyhyellä jonotuksella, kun meitä ennen odotti pari isompaa seuruetta ja sieltä vapautui vain kahden hengen pöytiä. Jono tosin näytti hurjalta kun sen jatkeeksi asetuimme. :--) Demelissä ei onneksi tarvinnut jonotella sitäkään vähää.
Voi voi. Ehkä täytyy aloittaa novellikokoelman kirjoittamisella, jos se onnistuisi paremmin...