Näin viime yönä unta, että ajoimme autolla Meksikoon. Auto tuli jättää lentokentän parkkialueelle (puun katveeseen, ettei kuumenisi niin kovasti suorassa auringonpaisteessa!), sillä meidän oli määrä noutaa lentokentältä matkatavaramme, kas kun ne olivat kuitenkin saapuneet maahan perinteisesti lentokoneella.
Meillä oli mukana myös Chili sekä J:n veljeltä lainaksi saatu kissa nimeltä Hermanni (mielikuvituskissa, Hermannia ei oikeasti ole olemassa). Lentokentälle saapuessa meitä oli vastassa 10 aseistettua naista, jotka ilmeisesti olivat armeijan leivissä. Naiset tervehtivät Chiliä kumartaen, jonka jälkeen totesin, että täytyisi nostaa rahaa taksimatkaa varten. Automaatista saadut rahat olivatkin vastoin kaikkia odotuksia Meksikon pesojen sijasta Perun nuevo soleja, ja samassa huomasin meidän olevan sittenkin Perussa! Innostuin niin, että heräsin.
En tiedä mitä alitajuntani yrittää minulle näiden unien avulla kertoa, muuta kuin sen että ikävä entisiin kotimaihin raastaa tällä hetkellä hyvinkin syvällä. Tästä kuitenkin aasinsillan kautta ankeuteen: Travelloverblogin Annika on viime aikoina postaillut monta todella mielenkiintoista postausta Moskovasta, ja yksi niistä keskittyi siihen, kuinka Moskova on kaupunkina samaan aikaan sekä hurmaavan kaunis että kauhean ruma (tässä linkki).
Tuon Annikan postauksen kommenteissa totesin, että minua jotenkin aina viehättää sellainen näennäinen ankeus ihan missä tahansa kohteessa, ja monet kaikista kiinnostavimmat matkakuvat syntyvät niistä vähän rappeutuneimmista taloista ja ankeammista kujista.
Tässä muutama lievästi ankea kuva Limasta, joka on minulle kaikessa kauneutensa ja rumuutensa kontrastissa yksi ihanimmista asioista maailmassa:
Näkymä kodin katolta: kesken jääneitä taloja, ankeita värejä ja kaljuja vuoria.
Katu meren ja tsunamivallin välissä. Rikkinäisiä taloja vuoren rinteellä vain muutaman minuutin päässä keskustasta.
Harmaata hiekkaa ja harottavia sähköjohtoja. Lisää kesken jääneitä taloja. Pölyä parvekkeella: Limassa on todellakin hämmästyttävän pölyistä, ja parveke näytti joka päivä uudelleen aivan kamalalta, riippumatta siitä kuinka ahkerasti sitä yritti pitää siistinä.
Näkymä edellä mainitulta sotkuparvekkeelta
Eihän näissä ole ainesta postikorttikuviksi, mutta omalla tavallaan nämä kuitenkin ovat minusta hyvin viehättäviä. :)
Kommentit (12)
Täällä myös yksi, jota sellainen rosoinen rappeus omalla tavallaan viehättää! Samankaltaisia "kauniin ankeuden" piirteitä olen ihaillut muun muassa Istanbulissa, Riossa ja myös täällä Venetsiassa. Tykkään kun kaikki ei näytä niin viimeisen päälle siloitellulta, vaan että kaupungin elämää nähneet puolet ja pinnat saavat vapaasti näkyä.
Mä toivon että meillä on kesän reissulla vielä loppumatkasta aikaa tehdä visiitti Venetsiaan. Ollaan molemmat käyty, mutta minun visiitistäni on yli 10 vuotta aikaa. Luulen että just se tietty rosoisuus sinne houkuttelee.... :)
Kivoja kuvia ja ihana uni! On niissä rosoisissa maisemissa jotain symppistä myös :)
Kiva, kun oot ruvennut kirjoittamaan taas enemmän.
Unessa myös J suuttui, kun kielsin pitämästä lompakkoa takataskussa.... ;)
Minustakin on kiva kirjoittaa enemmän! :D
Hassua, etten ole Venetsiassa koskaan ajatellut olevaan hiukkastakaan ankeutta tai rumuutta. Minulle italialainen kuluneisuus on rappioromantiikkaa, jota siellä on kaikkialla. Minusta on eri juttu, jos satoja vuosia vanhat rakennukset eivät enää loista, kuin että uudehkot rakennukset ovat alun perinkin silmään ankeita. Taitaa muuten päteä kaupunkeihin sama kuin ihmisiin: mitä enemmän niistä pitää, sitä kauniimmiksi ne omissa silmissä muuttuvat.
Rappioromantiikka voi kyllä tosiaan olla osuvampi termi, jos Venetsiasta tai mistä tahansa ns. historiallisesta kohteesta puhutaan. :) :D En osaa tässä vaiheessa vielä oikein sanoa juuta enkä jaata, toivottavasti ehditään kesällä Venetsiassa käymään!
Kuvat ovat pysäyttävät. Täälläkin on yksi, joka ei pienistä rosoista kavahda - jotenkin kaiken "harmaan" keskellä itse elämä tulee paremmin esiin.
Niin just! Ihanaa ankeutta
511fhc
uvjze9
4wbt82
9hsc18