La Vida Loca 2.0 Matkablogi

Viikonloppu Barcelonassa oli niin sanotusti ”ihan ok”. Parasta koko reissussa oli ruoka, mutta itse kaupunki jätti aika kylmäksi. Onneksi sentään paistoi aurinko, sillä sitä oli todella kaivattu.

Mietin mahtoiko ankeus johtua kylmästä säästä – mitään ulkona istuskeluun liittyvää aktiviteettia ei voinut edes harkita, joten ehkä siinä osasyy. Yleensä jatkuva liikkeellä oleminen alkaa rassata viimeistään toisen päivän kohdalla.

Toisaalta helmikuu oli siinä mielessä ihan hyvä aika matkustaa, ettei mitään erityistä turistiruuhkaa ollut juuri missään. Lennotkin olivat Lufthansalla huippusesongin ulkopuolella niin halvat, että ostin meille suoraan liput bisnesluokkaan – ja selvisimme silti alle 500 euron.

Mutta kun vertaan Barcelonan pyrähdystä muihin ”vähän liian aikaisin keväällä” tehtyihin kaupunkilomamatkoihin Euroopassa, menevät TOP-listoilla kevyesti ohi erityisesti Pariisi sekä Wien – jopa Amsterdam, jota juuri edellisessä postauksessa soimasin kylmyydestä ja koleudesta. Näissä edellämainituissa tuntui viileästä säästä huolimatta olevan jokaisen kulman takana jotain nähtävää, ja erityisesti Wien hurmasi sillä, että se oli kaunis ihan mistä tahansa kadunkulmasta katsottuna. Barcelona ei ollut, vaan se oli vähän samaan tapaan ankea kuin Berliini joulukuussa – tosin siinä missä Berliini on harmaa, on Barcelona ruskea.

Toisaalta olen aina tykännyt enemmän tropiikista, viidakoista, paratiisirannoista, punahiekkaisista aavikoista sekä kaikista sellaisista paikoista, jotka voi luokitella ainakin osin luontokohteiksi. Olen alkanut jopa miettiä, että ehkä nämä kaupunkilomat vain eivät ole niin minun juttuni muuten kuin kesäisin? Ehkä lienee hyvä idea matkustaa vastedes talvisin vähän lämpimämpiin maisemiin, ja tehdä matkat Euroopan kaupunkeihin kesällä.

Päänähtävyyksistä bongasimme Sagrada Familian, Casa Batllón sekä Park Güellin. Eniten hyviä fiiliksiä syntyi kuitenkin Carlos Ruiz Zafónin kirjojen maisemissa liikuskelusta erityisesti goottilaisessa kaupunginosassa. Itse asiassa olen niin ihastunut Ruiz Fazónin kirjoihin, että ainoa todellinen tavoitteeni oli löytää viikonlopun aikana jostakin kirjakauppa, josta voisin ostaa itselleni jonkun hänen teoksistaan alkuperäiskielellä. Kirjakauppoja ei kuitenkaan löytynyt, mutta Tuulen varjo -kirjan espanjankielisen alkuperäisteoksen La Sombra del Vienton sain onneksi hankittua lentokentän kioskista.

Yöt nukuimme Ritz Carlton -ketjuun kuuluvassa Hotel Arts Barcelonassa. Hotelli oli oikein hyvä, ja etenkin kiitosta voi antaa aamiaiselle sekä Club Loungen tarjoamille välipaloille. Myös sijainti oli todella hyvä, suoraan rannalla metroaseman vieressä. Ritz Carltonin kultakortti sekä Amexin FHR:n kautta tehty varaus poikivat upgraden Club Suite -huoneeseen, sekä 200 dollarin käyttörahan hotellin ravintoloihin.

Periaatteessa hotellissa ei ollut mitään vikaa, mutta Clubin ei-niin-palvelualtis henkilökunta onnistui latistamaan tunnelmaa naureskelemalla erään asiakkaan kustannuksella kuultemme – ei tainnut tulla mieleen, että joku huoneessa saattaisi ymmärtää espanjaa. Sanomattakin lienee selvää ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää minkään tasoisessa majapaikassa, mutta viiden tähden hotellissa rike tuntui erityisen paheksuttavalta.

Yleensä kaikissa hienommissa hotelleissa palvelu on aina asteen verran parempaa klubi-/lounge -tason huoneissa, mutta tällä kertaa tilanne oli päinvastainen. Lopulta päädyimme tekemään uloskirjautumisen päälobbyssä, sillä siellä oltiin ystävällisempiä kuin clubilla. Kaikista näistä annoimme toki palautetta jälkeenpäin. Ehkä kuvaavinta on, ettei palautteeseen ole vastattu millään tavalla.

Anteeksiantamattomin virhe oli mielestäni kuitenkin se, että huoneen luovutusta odotellessamme meille tarjottiin kahvia, vaikka clubin valikoimaan kuuluivat myös Cava ja samppanja. ;-) Siitä en kuitenkaan edes minä kehdannut mainita mitään muun palautteen yhteydessä.

Yksi parhaista kokemuksista tuon viikonlopun aikana oli poikkeaminen TripAdvisorista bongattuun kinkkukauppaan viinille. Ostimme kaksi lautasellista erilaisia maistiaispaloja, hieman tomaattileipiä sekä lasilliset Cavaa. Lopuksi yritin kysellä myyjäpojalta mitä muuta Barcelonassa kannattaisi syödä, mutta hän vastasi ettei tiedä. Syy: hän ei ole kotoisin Barcelonasta (vaan ”kylässä 20 kilometriä täältä”), eikä oikeastaan edes koskaan syö muuta kuin oman äitinsä tekemää ruokaa. Heh. Liikuttava kohtaaminen alkuasukkaan kanssa, sanoisin.

Kinkku oli joka tapauksessa niin hyvää, että mieli olisi tehnyt tilata myös kolmas lautasellinen.

Toinen erinomainen ruokakokemus haettiin hotellimme alakerrassa sijainneesta Arola-ravintolasta, jonne menimme törsäämään 200 dollarin käyttörahaamme. Tilasimme pöydän täyteen erilaisia tapaksia, jotka olivat kaikki todella ensiluokkaisia. Jälkiruokalistan kohdalla iski pettymys, sillä olisimme halunneet maistaa crema catalanaa, mutta sitäpä ei listalta löytynytkään. Kysyttäessä tämä kuitenkin järjestyi, eli ilta sai lopulta arvoisensa kermakruunun. Ñam ñam.

Paluu sujui bisnesluokan lippujen ansiosta mukavasti, vaikka molemmat lennot olivatkin melko paljon jäljessä aikataulusta. Lufthansan lounget eivät olleet sieltä kaikista hienoimmasta päästä, mutta toisaalta Barcelonassa tarjottiin kinkkua sekä Cavaa ja Frankfurtissa frankfurtereita rieslingillä. Kaikki siis mallillaan, lopulta.

Barcelona, 2/5, tuskin tulee mentyä kovinkaan pian uudelleen.

Mutta Madridiin on aina ikävä. ♥