Koska en toistaiseksi ole mikään Kroisos Pennonen, joudun ajoittain ”oikean matkustelun” sijasta turvautumaan myös nojatuoli- ja haavematkoihin. Yhden merkittävän lääkkeen sydämessä roihuavaan matkakuumeeseen tarjoavat tietysti matkablogit, mutta toinen mahtava vaihtoehto ovat ihan perinteiset kirjat.
Kesä- ja heinäkuussa en tosin saanut yhtään kirjaa luettua loppuun asti, ja road tripille roudaamani tylsäksi osoittautunut ’Kiinan viimeinen Keisarinna’ on vasta puolivälissä.
Osan tänä vuonna lukemistani kirjoista olen puolestaan ahminut nuoruusvuosieni tyyliin yhdeltä istumalta – tällaisia ovat olleet Dan Brownin Inferno, Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret sekä Demick Barbaran Suljettu maa – Elämää Pohjois-Koreassa. Erikoisimmalta lukukokemukselta on tuntunut Rauli Virtasen hämmästyttävän arrogantti ’Reissukirja’, joka alkaa kivasti mutta loppuu merkityksettömään namedroppailuun, erilaisten saavutusten luettelointiin sekä muiden matkailijoiden halveksuntaan. Yleensä matkailu opettaa ymmärrystä, mutta ilmeisesti ei kaikille.
Tässä muutama mahtava suositus muille nojatuolimatkailusta kiinnostuneille:
Dan Brown / Inferno
Matka Firenzeen, Venetsiaan ja Istanbuliin
Dan Brownin kirjan päähenkilö on symbolitutkija Robert Langdon, joka on tuttu myös mm. Da Vinci-Koodista sekä Enkeleistä ja Demoneista. Edellä mainituista Inferno erottuu sikäli, ettei se ole niinkään uskonnollinen, vaan pureutuu mm. liikakansoituksen ja ympäristöongelmiin.
Kirjassa seikkaillaan enimmäkseen Firenzessä, mutta myöhemmin myös Venetsiassa ja lopulta Istanbulissa, kun päähenkilöt metsästävät biologista asetta, jonka tehtävänä on toimia transhumanistien ratkaisuna maapallon liikakansoitukseen. Kiehtovan ja nopeatempoisen juonen ympärille on paketoitu Dan Brownille tyypillinen valtaisa nippelitieto- ja taidehistoriapläjäys, joka saa lukijan välittömästi vilkuilemaan lentoja Firenzeen. 5/5.
Peter Mayle / Vuosi Provencessa
Viininviljelyä Ranskassa
Vuosi Provencessa perustuu löyhästi tositapahtumiin: kirjan kirjoittaja vaimoineen toteutti pitkäaikaisen unelmansa, ja lähti Englannista mainostoimistotöistä viljelemään viiniä Ranskaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaa kirja siis kertoo verkkaisesta elämänmenosta Ranskan maaseudulla.
Kirja on julkaistu 25 vuotta sitten, joka lopulta onkin kirjan mielenkiintoisin yksityiskohta – mitään moderniin viittaavaakaan ei nimittäin ole mukana. Kirja on hellyyttävä ja ajoittain ihan hauskakin, mutta mikään tajunnanräjäyttävä lukukokemus se ei ole. Viihdyin silti oikein hyvin tällä nojatuolimatkallani Ranskaan, ja haaveilin taas kerran omasta viinitilasta.
Xinran / Kiinan katotetut tyttäret
Kiinan yhden lapsen politiikka
”Tyttövauva ei ole lapsi”, saneli syrjäseutujen perinne tyttärien kohtalon vielä parikymmentä vuotta sitten. Niinpä tyttäriä on jätetty asemalaitureille, annettu adoptoitavaksi tai hylätty sairaalan portaille.
Kiinan kadotettuja tyttäriä ei voi lukea makuultaan, sillä kyyneleet valuvat korviin. Kirja perustuu tositarinoihin ja haastatteluihin, ja käsittelee yhden lapsen politiikan aiheuttamia tragedioita niin tyttäriään hylänneiden äitien kuin hylättyjen tyttöjenkin näkökulmasta. Kirja pyrkii olemaan myös tietynlainen viesti tuhansille ulkomaille adoptoiduille kiinalaistytöille: millainen olisi voinut olla heidän biologisen äitinsä tarina, miksi hän luopui omasta lapsestaan?
Kiinan kadotetut tyttäret ei luonnollisestikaan ole matkakirja, mutta se auttaa varmasti ainakin jossain määrin Kiinaan matkustavia ymmärtämään maan historiaa ja siihen liittyviä kipeitä kokemuksia.
Päivi Kannisto / Elämäni Nomadina
Tositarina oravanpyörästä maailmalle
Lähdöstä on kulunut kahdeksan vuotta ja matkamme jatkuu edelleen. Entiseen elämäämme nähden olemme rähmällään katuojassa – ja helpottuneita siitä. Pidämme itseämme samaan aikaan sekä universumin onnellisimpina että sen merkityksettömimpinä hiukkasina. Vapaa pudotus ei ole ollut pelottava, vaan huikaiseva tunne. On vain hypättävä ja luotettava siihen, että elämä kantaa.
Elämäni Nomadina oli järisyttävä lukukokemus siinä mielessä, että se nosti pintaan monta vanhaa unelmaa, jotka olen haudannut työkiireiden ja runsaslukuisten huonekalujen alle. Pysyvyyteen, holhoukseen ja ankeuteen kyllästyy, ja siitä kertoo myös tämä Kanniston kirja: pariskunta myy kaiken omaisuutensa ja lähtee kiertämään maailmaa. Tuloja hankitaan kirjoittamalla ja pestautumalla milloin minnekin, eletään päivä kerrallaan.
Lukukokemus oli kovin mielenkiintoinen, vaikken tietysti aivan kaikesta ollutkaan ajoittain melko ehdottomankin kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Kaikkein viihdyttävintä on kuitenkin itse kirjan sijasta katsoa googlesta keskusteluja ja blogikommentteja kirjaan ja sen kirjoittajien valitsemaan elämäntyyliin liittyen. Hah!
Ps. Aiheutti keskivaikeita levottomia jalkoja.
Cecilia Samartin / La Peregrina
Maankiertäjän elämää mustalaisleirissä
La Peregrina on jatko-osa saman kirjoittajan Señor Peregrinolle, mutta kuitenkin siinä määrin itsenäinen, ettei kirjojen lukujärjestyksellä ole merkittävää merkitystä. La Peregrina sijoittuu pääasiassa Espanjaan, ja kertoo tarinaa maata kiertävästä mustalaisleiristä – eräänlaista nomadielämää siis tämäkin.
Kirjassa on kaksi päähenkilöä, jotka elävät eri ajassa ja paikassa, mutta joiden kohtalot kuitenkin ovat nivoutuneet yhteen. Cecilia Samartinin kirjat eivät välttämättä ole mitään maailmankirjallisuuden mestariteoksia, mutta erittäin koukuttavaa ja miellyttävää luettavaa siitä huolimatta, niin myös La Peregrina.
Barbara Demick / Suljettu maa: Elämää Pohjois-Koreassa
Pohjois-Koreasta loikanneiden tarinoita ja kohtaloita
Murskaavan mielenkiintoinen kirja, jossa kuvaillaan melko yksityiskohtaisestikin elämää kommunistisessa diktatuurissa. Suljettu maa kuvaa kattavasti Pohjois-Korealaisen politiikan ja arkielämän toimintamalleja, sekä talouden romahtamiseen ja sitä seuranneeseen nälänhätään johtaneita syitä ja seurauksia.
Kirjassa kerrotaan tarinoita kuuden loikkarin elämästä ennen ja jälkeen Pohjois-Koreasta karkaamisen, joskin ”uuden elämän” sopeutumisvaikeuksiin pureudutaan loppujen lopuksi melko ohuesti. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä mielenkiintoisinta ovat nimenomaan kertomukset tavallisesta arkielämästä ”rakkaan johtajan” valvovan silmän alla.
Demick ei kaikesta nälänhädästä ja kauheista kohtaloista huolimatta juurikaan sorru turhaan kurjuudella mässäilyyn, eikä kirja siten ole mitenkään erityisen ahdistavaa luettavaa. Tämän luettuani tahtoisin todella päästä käymään Pohjois-Koreassa katsomassa sitä näytelmää, jota turisteille totuutena esitellään.
Lopuksi toivoisin suosituksia teiltä – mikä kirja kannattaisi ehdottomasti lukea seuraavaksi? Erityisesti kiinnostaisi löytää Latinalaiseen Amerikkaan suuntautuvia teoksia.
21 Kommenttia
Oho, olin todella yllättynyt sun kommentista Rauli Virtasen Matkakirjaan liittyen. Siis kohta: ”yleensä matkailu opettaa ymmärrystä, mutta ei ilmeisesti kaikille”.
Kirjaa en ole – vielä? – lukenut, mutta sosiaalisen median perusteella Rauli Virtanen on nimenomaan oppinut valtavasti ymmärrystä maailmasta matkaillessaan ja työskennellessään mm. sota-alueilla ja levittää sitä ymmärrystä ja myötätuntoa ansiokkaasti myös muille. Samaa olen kuullut tutuiltani, jotka ovat hänet tavanneet ja hänen kanssaan keskustelleet. Todella harmillista, jos se asenne ei välity kirjaan. :/
Kiinan kadotetut tyttäret ja Suljettu maa kiinnostaisivat itseäni valtavasti. Luin muutama vuosi sitten Pohjois-Koreasta kertovan Pjongjangin akvaariot. Suosittelen sitä lämpimästi!
Nyt mulla on kesken Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Hosseinin kaikki kirjat ovat mielettömiä nojatuolimatkoja Afganistaniin, joten niitäkin on pakko suositella. :) Sitten tulee vielä yksi kirja mieleen, Victoria Hislopin Saari. Tosi hyvä, joskin aiheuttaa sietämätöntä Kreetan-matkakuumetta!
Mä olin myös hirveän yllättynyt, ja oikeastaan aika pettynytkin – myös minulle Rauli oli kaiken muun kuulemani ja lukemani perusteella näyttäytynyt vähän toisenlaisena. Kirjasta ensimmäinen kolmannes (nuoruusvuodet) oli todella kivaa ja hauskaa luettavaa, jopa siinä määrin että luin joitakin kohtia J:lle ihan ääneen. Toinen kolmannes meni tyhjäksi luetteloinniksi, ja loppu olikin sitten tätä hämmästyttävää settiä. Tarkennan vielä sen verran, että kyllä häneltä aivan takuuvarmasti löytyy paljonkin ymmärrystä erilaisuudelle maailman eri kolkissa, kulttuureille ja sellaiselle, mutta matkustustyylien osalta vaikutti kelpaavan vain sama tyyli kuin hänellä itsellään. Kirjasta jäi lopuksi todella ankea fiilis, eli mikään oletettu humaanius ei todellakaan välity kirjaan.
”The saddest journey in the world is the one that follows a precise itinerary. Then you’re not a traveller, you’re a fucking tourist”. Mm. tällaisia lainauksia Rauli on valinnut kirjaan mukaan.
Mutta niin. Kiinan kadotetut tyttäret ja Suljettu maa kannattaa ihan todella heittää sinne lukulistalle, ihan mahtavia teoksia! Mä tutkin vähän noita sun suosituksia, josko niistä löytyisi mulle jotain kivaa. :) Kiitos!
Hyvä tarkennus, kiitos!
Mua inhottaa henkilökohtaisesti kaikki toisten elämäntyylien ja tapojen halveksunta, oli kyseessä sitten matkailu tai mikä tahansa. Kliseisesti sanottu, mutta me ollaan kaikki erilaisia ja tykätään eri asioista. Niin kauan kuin ketään tai mitään ei vahingoiteta eikä kukaan joudu tekemään asioita vastentahtoisesti, kenelläkään ulkopuolisella ei pitäisi olla kenenkään toimintatapoihin nokan koputtamista.
Rauli Virtasen kirjan nimi ei ole Matkakirja, vaan Reissukirja. Oli erittäin mielenkiintoinen enkä nähnyt siinä muiden matkailijoiden halveksuntaa.
Myös Elämäni nomadina -kirjan olen tietysti mielenkiinnolla lukenut kun itsekin olen puoliksi nomadi.
Haa, ajatusvirhe! Ilmankos tuntui oudolta tuo kohta kun sen kirjoitin. Korjataan, kiitos!
(palaan vastaaman muilta osin myöhemmin tänään)
Noniin.
Tässä yksi suora lainaus, jossa Rauli mielestäni tuo varsin ilmiselvästi esille oman ylimielisen suhtautumisensa muiden matkustustyylejä kohtaan:
”Jack Kreouac kääntyisi haudassaan, jos näkisi tämän päivän liftareista tyhjät freewayt ja sen materialistisen nuorison, joka ”matkailee” kuulokkeet korvilla iPad-silmälapuilla internetkahvilasta toiseen lähettäen selfie-kuvia”.
Minusta on oksettavaa kyseenalaistaa toisten matkailutyyli ja nimittää sitä ””matkailuksi”” vain siksi että se on erilaista kuin mistä itse tykkää.
Moikka Sari!
Tässä muutamia Meksikoon liittyviä omasta mielestäni hyviä kirjoja, vaikkakaan eivät matkakirjoja olekkaan…
Jennifer Clement- ”Varastettujen rukousten vuori”
Laura Esquivel- ”Malinche”, ”Pöytään ja vuoteeseen” (en ole ihan varma tämän nimestä mutta espanjaksi ”Como agua para el chocolate”)
Päivi Kanniston toinen kirja ”Vapaana elämisen taito” on myös tosi mielenkiintoinen eli sekin kannattaa lukea.
Viimeiseksi vielä täysin teemaan kuulumaton mutta erittäin hyvä kirja
Falcones Ildefonso- ”Paljasjalkainen kuningatar”. Ja kyllähän siinä Kuuban ja Espanjan kulttuuria tulee esille :)
Valtavat kiitokset! Pakko saada nämä kaikki luettavaksi tavalla tai toisella mahdollisimman pian. :)
Ehdottomasti Roberto Bolanon teokset! Niitä voi lukea mukavasti espanjaksikin – uskoisin, että nautit niistä todella! Detectives salvajes kertoo runoilijapojista ja -tytöistä, jotka seikkailevat ympäri Meksikoa ja Eurooppaa ja yrittävät luoda uskottavaa taidetta siinä aika rujosti epäonnistuen. Bolanon tyyli on aika haastavaa millä tahansa kielellä, pitkät lauseet luikertelevat välillä melkein sivujen mittaisiksi, mutta kyllä siitä selviää. Mie olen ihan rakastunut herran tuotantoon, harmi vain kuoli niin kesken uraansa!
Mä vähän googlettelin tuota, ja vaikuttaisi kyllä lukemisen arvoiselta kirjalta, ja mieluiten ehkä juuri alkuperäiskielellä. Täytyy miettiä mistä sen saisi, tai sitten lähteä ihan Espanjaan hakemaan…….! ;)
Kiitos vinkistä!
Kiinnostavia kirjoja, luulen että nappaan erityisesti tuon Kiinan kadotetut tyttäret lukulistalle. Rauli Virtasen kirja on alkuvaiheessa luettavana, saa nähdä olenko kanssasi samaa mieltä! Etelä-Amerikkaan viittaavaa kirjallisuutta ei valitettavasti löydy omalta suosituslistalta, mutta kuten Anu tuolla aiemmin, suosittelen kovasti Khaled Hosseinin kirjoja. Lisäksi Dalai Laman kirjoittama omaelämänkerrallinen Freedom in Exile oli todella mielenkiintoinen. Siinä siis pääosassa eivät ole buddhalaiset opit, kuten ilmeisesti suurimmassa osassa hänen kirjojaan (joita en ole lukenut) vaan nimenomaan menneiden tapahtumien dokumentointi. Kirja avaa todella hyvin Tiibetin tilannetta ja Kiinan politiikkaa – surullista ja mielenkiintoista. Toinen kirja, jota lämpimästi suosittelen, on Lawrence Anthonyn The Elephant Whisperer. Se kertoo tositarinan miehestä, joka päättää ottaa etelä-afrikkalaiselle game reservelleen toisessa paikassa villiintyneen lopetusuhan alla olevan norsulauman. Ihana kirja ihmisistä ja eläimistä ♥ Sivubonuksena avaa myös jonkin verran Etelä-Afrikassakin edelleen kukoistavaa heimokulttuuria.
Tiibetin tilanne kiinnostaa paljon samoin kuin juuri Kiina, eli tuo voisi olla ihan mielenkiintoinen luettava. Etelä-Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa en ole muistaakseni koskaan lukenut, joten norsut voisivat olla hyvä alku sille. Kiitos miljoonasti, otan nämä mun listoille! :)
Tuota Päivi Kanniston kirjaa olen muutamaan kertaan itsekin harkinnut ottavani lukulistalle. Siitä ehdottomuudesta olen lukenut kommenttia muualtakin, mietinkin että lieneekö se jopa hieman taroituksellista, jotta keskustelua syntyy lukijoiden keskuudessa? Ainakin itse ajattelisin että onhan se tavallaan parempi että ajatuksia (ja ehkä keskusteluakin) syntyy ehdottomista mielipiteistä kuin se, että tarjoaa parisataa sivua täysin pliisua tekstiä, josta kukaan ei voi pahoittaa mieltään.
Juu, eiköhän siinä ole just siitä kysymys. Minusta se on hyvä kirja kärkevine mielipiteineen kaikkineen, ja ehkä juuri niiden vuoksi. :-)
Alkoi kiinnostaa tuo Reissukirja ihan siksi kun nuo laittamasi lainaukset nosti minunkin karvat pystyyn! Hmm, mistäköhän sen sais täällä Tanskassa käsiini…
Hassuinta on että ko. kirja on tosi kiva siinä alussa, kun kerrotaan nuoruusvuosista ja ensimmäisistä matkoista. Ehkä sun täytyy pyytää reissukirjaa joulupukilta :-)
Juuri kävin eilen Twitterissä vilkasta keskustelua Italia-aiheisista kirjoista. Jostain pelmahdin keskelle juttua Donna Leonin dekkareista (jotka kyllä tosi höttöä, mutta onhan niissä Venetsiaa ja ruokaa). Eli ei kirjasuositusta.
Juha Vakkurin Afrikka-kirjat edustavat minulle aivan nounou-tapaa matkustaa, koska olen mukavuudenhaluinen typerys, mutta Vakkurin tavattuani olin kamalan vaikuttunut (ja kamalan kateellinen) ja ostin yhden kirjoistaan. Tiiliskivi on edelleen kyllä aloittamatta. Sitäkään ei voi lukea makuulla, koska saattaa tulla vakavia vammoja, jos se kalahtaa kasvoille.
Mun täytyi ihan googlettaa, kun en ollut koskaan Vakkurista kuullutkaan. Ihan mielenkiintoista, voisi harkita tuotakin. Ostin joskus vuosikaudet sitten kirjamessuilta novellikokoelman jossa oli nimenomaan tarinoita Afrikasta, mutten ole vieläkään jaksanut lukea sitä kokonaan (aina välillä aloitan mutta ne novellit on kaikki tosi tylsiä). Jonkun Afrikkaan sijoittuvan prostituutiokirjan luin joskus 16-vuotiaana, mutta muuten en ole Afrikkajuttuihin perehtynyt, ehkä pitäisi ottaa se tosiaan seuraavaksi listalle.
Kivasti kirjoitettu juttu – ja monet kirjoistakin ovat tuttuja.
Kanniston pariskunnan elämää olen seurannut jo pitempään, vaikka se vaatiikin vähän hermoja, välillä ylemmyydentuntoinen luennoiva tyyli alkaa nyppiä, mutta sitten taas uteliaisuus voittaa.
Vakkurista olen pitänyt – vaikken itse niin matkustaisikaan, niin sitä mielenkiintoisempaa, että joku muu tekee sen puolestani ja kertoo siitä.
Ja huomasithan tuon äskettäin ”mainostamani” 198 maata -kirjan. Oli minusta hauska!
Oi, tuo Kiinakirja lähtee ostoon kunhan löydän siitä pokkariversion jostain, oli meinaan ainakin tilapäisesti loppu adlibriksellä :)
[…] Nojatuolimatkailua […]